Uutiskatsaus

Iltapäivää. Muistin juuri, etten ole linkittänyt tänne vuolasta uutistuotantoani pitkään aikaan. Eli jos kiinnostaa, niin tällaisia asioita olen viime aikoina ajatellut:

• Eteläisen Afrikan suurin pato Mosambikin omistukseen
• Ensimmäinen EPA on täällä
• EPA jakoi eteläisen Afrikan kahtia
• Namibia taipui EPAan paineen alla
• Robert Mugabe jatkaa Zimbabwen johdossa

Kahvilassa

”Minulla on tyttöystävä”, Erik sanoi. Pyyhkäisi vähän hikeä, siemaisi soodavettä piskuisesta mustasta tölkistä, ja jatkoi, ”Hän on kahdeksannella, mutta osaa hädin tuskin lukea.”

Yritin miettiä minkä ikäinen tyttö mahtaisi olla. Ehkä parinkymmenen – täällä edetään koulussa kun voidaan. Erik itse oli ehkä... vajaan kuudenkymmenen. Juoppo kirjanpitäjä, joka neuvoi eri norjalaisia kehitysprojekteja taloudenpidossa.

”Hän saattaisi ottaa tämän savukerasian ja tavata hartaasti. S-A-F-A... ja kun hän pitkän yrittämisen jälkeen julistaisi ”Safari!”, hän katsoisi sinua silmiin ja hymyilisi ylpeästi. Niin kuin seitsenvuotias.”

Erik yritti matkia pienen koulutytön innostusta. Se oli väärin niin monella tapaa etten osannut laskea.

”Pari päivää sitten hän pyysi rahaa. 250 Meticalia, koska muuten ei pääsisi luokaltaan. Rahalla pääsee nimittäin sellaiseen kokeeseen, missä opettaja kirjoittaa liitutaululle tehtävien lisäksi myös vastaukset. Niinpä hän ei osaa mitään. On aina päässyt luokaltaan lahjomalla. Ja arvaa miksi hän haluaa isona? Asianajajaksi!”

Nauroimme liian kovaa. Lähetyssaarnaajat vilkaisivat paheksuvasti.

”No ei sentään lääkäriksi”, sanoin ja pyyhin silmiäni.

”Me nauramme, mutta oikeasti se on surullista. Eikä se ole vain täällä, vaan koko Afrikassa. Minulla on vaimo. Hän on nigerialainen, ja aivan samanlainen.”

Kirjakauppaan mars

No niin. Näköjään on WSOY kirjoittanut promotekstit kevään uutuuksista. Meikäläisen parin viime vuoden projekti "Köyhyyden ammattilainen" on nyt tilattavissa Bookplussasta.

Sellaisen testin

”Minä pyysin kanssa sellaisen testin kerran”, naapuri sanoi. Silmät punoittivat jo, tämä oli se hetki kun alettiin puhua totuutta, hetkeksi.

Kun menin hakemaan sitä, istuin klinikan vastapäiselle jalkakäytävälle. Poltin puoli askia tupakkaa, kädet täristen. Päätin, että on se perkele haettava. Eihän sitä sitten ole pakko lukea. Täällä testitulokset saa kirjekuoressa, voi mennä vaikka kotiin lukemaan.

Menin sisään, sanoin nimeni.

”Ai te olette herra Dias”, hoitaja sanoi, ikään kuin olisi odottanut minua. Tiesin olevani kusessa.

Otin kuoren ja menin ulos. Laitoin kirjeen asfaltille, istuin samaan paikkaan. Riisuin kenkäni ja poltin loput tupakat.

Katselin kirjettä. Vittujen vittu.

Taittelin sen, laitoin oikeaan kenkään, ja kengät jalkaan. Ja lähdin vanhan tyttöystävän kanssa baariin.

Dokattiin ja puhuttiin paskaa. Jossain vaiheessa puhe kääntyi tautiin. Hänkin oli tehnyt testin, se oli ollut negatiivinen.

”Hyvä sinulle”, sanoin. Mutten sanonut omasta testistäni mitään. Perkele että olinkin mennyt tekemään sen.

Kotona, jo aikamoisessa humalassa, otin vielä viskin ja mietin. Onhan niitä antiretroviraaleja, ei se enää ole kuolemantuomio. Päätin avata kuoren. Koitin katsoa sitä ensin valoa vasten, mutten nähnyt mitään. Se oli jo kulmasta revennyt ja nuhjuinen. Revin sen auki, ja luin. Vittu, negatiivinen.

Laitoin paperin pöydälle, viskilasin sen päälle, ja menin nukkumaan.

Aamulla sisko, jonka luona olin kylässä, kysyi mikä se paperi oli.

”Etkö tiedä mikä paperi se on?” kysyin.

”Tietysti tiedän.”

”No, se se on.”

”On sulla rohkeutta. Tulet kaupunkiin – yksin. Ja menet tekemään sen testin – yksin”, sisko päivitteli. ”On sinulla rohkeutta.”

Blokkasin kolumnistin

Ensi vuonna on sitten Kepan sivuilla 4 hienoa kolumnia. Binyavanga Wainaina suostui siihen, että saadaan käyttää sen olemassa olevia tekstejä.

Tsekatkaa sarkastinen essee siitä, kuinka Afrikasta pitää kirjoittaa.

Kepa.fi: Puoluejohtajan kissa söi kaviaaria leipäjonojen aikaan

PEMBA -- "Syökööt leivoksia", tuhahti kissa kun toimittaja ihmetteli että onkos se nyt oikein että kotieläin vetelee herkkuja napaan kun kansa jonottaa yön yli leipää.

Lisää Kepan puolella

Kreivi: hanki ne numerot

Kreivi istui sohvalle ja suki partaansa. Hän oli näyttävä mies: reilusti yli kahden metrin ja langanlaiha.

”Mitä puuhaat?” hän aloitti.

”En ihmeitä. Tulin töistä, menen kohta pariksi tunniksi salille, sitten ehkä Campismoon oluelle.” Leirintäalueen turistibaari oli piskuisen kaupungin ainoa. Baari, siis.

”Onko sinulla Davidin numeroa?” Kreivi sanoi. ”Aga Khanin Davidin. Ja jos on, voimmeko soittaa hänelle?” hän jatkoi, ja naurahti. ”Unohdin puhelimen tukikohtaan.”

”Sori Kreivi, ei ole tässä”, sanoin. Hän siristi silmiään kuullessaan lempinimen. Kreivi inhosi nimeään virallisesti, mutta oikeasti se vähän hiveli häntä. Hän oli itse asiassa saksalainen herttua, mutta Kreivi kuulosti monien mielestä paremmalta. Mosambikiin hän oli ajautunut vuosikymmen sitten, suojelemaan jalopuita suvun rahoilla.

”Mutta yleensä perjantaisin Aga Khanin tytöt käyvät salilla kanssa. Voin kysyä niiltä, ikävä kyllä mulla ei ole niidenkään numeroita”, vastasin.

”Ahaa, Aga Jhanin tytöt käyvät salilla”, Kreivi nauroi. ”Siksi siis sinäkin.” Kreivi puhui niin virheetöntä englantia, että useimmat luulivat häntä britiksi.

”Luet minua kuin avointa kirjaa.”

”Muttet vielä ole saanut numeroita? No, onhan sinulla aikaa.”

”Niinpä.”

”Kuinka vanha olet?”

”31.”

”Hanki ne numerot. On parempi, että hankit ne numerot pian”, Kreivi sanoi ja naurahti. ”Vaikka mitä sinä minua kuuntelemaan. Minä olen neljäkymmentäkaksi, eikä minulla ole yhtään numeroa.”

Kuplan kaikkivoipaisuus ja yksinäisyys

Ekspatin elämää leimaavat samaan aikaan tunteet kaikkivoipaisuudesta ja yksinäisyydestä. Kaikkivoipaisuus saa nuoren tanskalaisnaisen radiota kuunnellessaan ajattelemaan, että hänpä kirjoittaa Jamie Cullumille ja pyytää tätä Pemban pikkukaupungin kalaravintolaan keikalle. Kun on jonkin aikaa tottunut siihen, että mitä tahansa voi saada, niin sortuu ajattelemaan, että kaikki on vain käden kurotuksen päässä.

Cullumilla on naistenlehtien mukaan brasilialainen tyttöystävä (ja miksei olisi?), joten hän varmaan on kiinnostunut kehitysmaista. Maputossa Britannian lähettiläs flirttaili sen verran mukavasti, että kyllä hän varmaan maksaisi keikan. Yksi puhelu, yksi sähköposti.

Yksinäisyys taas saa ruotsalaisvapaaehtoisen lähettelemään monia tekstiviestejä hiljattain tapaamalleen suomalaismiehelle, vain siksi että tämä sattui olemaan uusi. Ei hän varmaan kotona olisi miestä edes huomannut, mutta täällä hän oli uusi ihminen, kaupungissa jossa ei edes asu. Mutta silti joku, jolle puhua, vaikka edes yhden illan.

Ilha de Moçambique

Ilma pysähtyy, kun meri on alhaalla. Ihan kuin taivas olisi hengittänyt sisään, ja pidätti nyt hengitystään hetken, ennen kuin puhaltaisi taas tuulena itsensä nousevan vuoroveden ylle. Silloin, hetken aikaa, hiki nousee käsivarsille pieniksi pisaroiksi, ja tuulettimien hento kahina kuuluu sisältä terassille kutsuvana.

Musta palvelija kaataa vettä termoskannuun. Se kumisee; äänestä tietää että vesi kiehuu vieläkin. Ilmassa on niin paljon valoa, että se hämärtää maiseman. Kuin harso, valkoinen hyttysverkko.

Kepa.fi: Etelä-Afrikan johtoon tunkua

Kirjoitin - vaihteeksi - uutisen:

http://www.kepa.fi/uutiset/6093

kepa.fi: Yksi tyranni on taas poissa

PEMBA -- Rhodesian entinen valtionpäämies Ian Smith kuoli Etelä-Afrikassa 88-vuotiaana. Zimbabwen nykyhallitus ei sure entisen apartheid-miehen poismenoa. Päiväkirjailija uumoilee, että Mugaben muistokirjoitus tulee kuitenkin olemaan samanlainen.

Koko teksti Kepan puolella.

kepa.fi: strumffataan strumffia

Sainpas vihdoin tehtyä tämän smurffitekstin. Kohta siellä joku lukija käy nurisemaan siitä, kuinka pitäisi kirjoittaa oikeista asioista.

Kepa.fi: Uutisia

Tuli kirjoitettua juttuja:

Mosambikin maaseudulla lobbarit ovat harvassa

V**tuakos sitä valtiolla (tähdet ei oo mun)

Minimipalkka kiistakapulana Mosambikissa

kepa.fi: ryysyläisten valtakunta

Yhden kuvan ympärille kyhätty tekstinpätkä Kepan puolella.

Päivitystahti on vähän hidas, kun vapaa-aika menee nykyään oman kirjan editoinnissa, ja tämä oman elämän virtuaalinen päivitys lipuu tuonne naamakirjaan ikään kuin vahingossa. Pahoittelen.

Zournalismia x 4

Päivää.

Tuli kirjoitettua taas pari juttua Kepan medioihin. Tällä kertaa aika kauppapainotteista. Aika kauan sitten nää ekat. Eli: yhteisartikkeli Kipan kanssa Sambian lehmistä, kolumni kaupasta ja avusta sekä nettijuttu siitä, kuinka Afrikan järjestöt vastustavat vapaakauppaa Euroopan kanssa.

Ja vielä osallistuin tällaiseen kollaasijuttuun, jossa haastateltiin opettajia ympäri maailman. Kumppani kannattaa kyllä lukee paperilta, jos siihen on mahdollisuus. Kuvat on usein kivoja ja Suvi tekee muutenkin hyvää jälkeä.

Kolme dialogia

Soitin Lissabonista vielä kerran ystävälleni El Poetalle. Matka takaisin kohti mustaa mannerta alkaisi seuraavana päivänä, melkein kahden vuoden tauon jälkeen. Runoilija voisi lausua minulle jotain surullisia säkeitä.

Puhelu oli tavallista pidempi.

"No, millä fiiliksillä", hän kysyi jutustelun lomaan.
"Emmä tiiä", sanoin. "Oli toisaalta aika surullista lähteä tuolta koululta. Toinen opettajista meinasi itkua vääntää."
"Kui?"
"Oltiin kuitenkin joka päivä kahdestaan aika paljon. Oikein mainio tyyppi – liberaali, kirjallisuuden harrastaja, Afrikan-tuntija. Sydän paikallaan, ja kaikki muutkin ruumiinosat. Kai mä vähän ihastuin siihen, tavalaan."
"Tota elämäntapaa mun on aika hankala... tai siis ymmärrän ja hyväksyn, mutta sen hyvät ja huonot puolet..."
"Niinpä", sanoin. Kurkkua taas vähän kuristi.

***

Pieni kuvaruutu välkkyy. Niin kuin lähes aina, toivon ettei lentokoneen äänen- ja kuvantoisto kerro mitään siitä, kuinka hyvin koneen muita laitteita huolletaan ja uusitaan. On jo myöhäinen yö, ainakin minun kelloni mukaan. Ulkona aurinko polttaa pilviin reikiä, mutta kaikki pikkuikkunat ovat kiinni ja on pimeää. South Africanin henkilökunta toivoo, että päivälennolla nukutaan.

Otan kuulokkeet pois korvilta, kun iso, neljissäkymmenissä oleva purseri kävelee hitaasti kohti penkkiäni.

Hän pysähtyy, hymyilee.

Ilmassa haisee partavesi, suussa kimaltelevat kaksi kultaista etuhammasta.

"Hei", hän sanoo hunajaisen makealla äänellä.

"Hei", vastaan. Miehen hymy on kiusallisen mairea, mutta puhun silti ystävällisesti, sillä janoan lisää punaviiniä.

"Mitä vaimosi sanoo siitä, että matkustat täällä meren päällä yksin?" hän kysyy ja nojaa ison, ihraisen vatsansa lähemmäs. Vai sen, mikä vatsan alle on kadonnut jo vuosia sitten?

Niinpä tietysti. Korjaan asentoa, nojaan taaksepäin.

"Vaimoni? Ei hän valita. Odottaa Maputossa", valehtelen.

"Minä en voi koskaan olla naimisissa", hän sanoo hymyn lävitse. Näyttää siltä, että irstas hymy on tullut jäädäkseen näille kasvoille. "Minä en pidä naisista."

"Jahas. Minä pidän", vastaan.

"Hmm", hän hyrisee, koskettaa olkapäätäni ja jatkaa matkaa.

Pärjään ilmankin viiniä.

***

Herään Managuassa, Nicaraguassa, ja laitan puhelimen päälle. Se piippaa välittömästi, saapuu Suomesta joskus yön aikana lähetetty tekstiviesti.

"Olemme valmiit ottamaan kirjasi jo kevään ohjelmistoon. Lähetän sulle myös sähköpostia. Tämä on tarjous sopimuksesta ja yhteyspyyntö."

Jee.

Päivitys

No eihän tuosta olekaan kuin kaksi viikkoa, vikasta päivityksestä. Sillä välin olen koettanut ajaa (ajatuttaa) lepakkokoloniaa talon ullakolta, ostanut 200 bambunrunkoa ja kaksi lavallista ruohoa (sellaista, joka menee katolle, ei tupakkaan), kokenut (taas) yhden ruokamyrkytyksen ja matkustanut Maputoon.

Haastattelin myös paria opettajaa Kumppani-lehteä varten ja kirjoitin pienehkön repparin Mosambiki vanhuksista Kehitys-lehteen. Linkkejä sitten kun embargo on ohi.

Huomenna lähden kohti Nicaraguaa, palaan parin viikon päästä, toivottavasti tarinoiden kera. Kirjan kustantajista ei vielä ole kuulunut mitään – lupasivat lomien jälkeen palata asiaan. Até logo.

Kepa.fi: talousuutisia

Olen koettanut syventää tuntemustani Kepan poliittisista teemoista ja Mosambikin tilanteesta. Välillä sivutuotteina syntyy pinnallisia ja yksipuolisia uutisia, kuten tämä juttu vapaakaupasta, välillä vähän pidempiä ja parempia, kuten tämä kansainvälisten rahoituslaitosten demokraattisuudesta. Molemmat Kepan sivuilla.

Kepa.fi: Vaalit on siirretty

Työtarina Kepassa.

Kuvia kotoa

Laitoin pari kuvaa tuolta kämpiltä Flickriin. Siellä enemmänkin, tässä pari näytettä, pilviseltä päivältä...



Ruokasali ja kuisti.


Keittiö



Kuistilta näkyy merelle



Olohuone


Talo ulkoa: vihreällä katettu pääty on meitsin

Kepa.fi: vaikuttamistyöstä ja vauvoista

Mies kävelee aurinkoisena päivänä joen vartta, ja huomaa yhtäkkiä, kuinka veden mukana alavirtaan lipuu pieni vauva, joka itkee sydäntä särkevästi...

Lue lisää Kepasta.

Kepa.fi: Itsenäisyyttä ja itsepäisyyttä

Noniin, puolivillainen päiväkirjailija koittaa poliittista analyysia, tuolla työpaikan sivuilla.

Kepa.fi: Kehityksen seuranta tahmaista Mosambikin maaseudulla

Piti kirjoittaa artikkelin köyhyyden seurannasta. Kun se lykkäytyi, niin kirjoitinkin blogia, ettei olis menny jo tehdyt kappaleet haaskuuseen.

Kuinka hyvää apua...

Herään veden ääneen. Tällä kertaa on kuitenkin aamu – viimeksi kun heräsin veden ääneen, olin vielä pembalaisessa hotellissa, jonka vessasta oli irronnut putki, ja lattia lainehti. Nyt tunnistan äänen: Maria Helena tiskaa.

Kotiapulainen herää kuulemma aina ennen kuin aurinko puoli viideltä nousee, ja on töissä aina ennen kuin minä herään. Päätin niellä sen, että aamulla ei saa boksereissa tallustella keittiöön kahvia laittamaan. Olkoon.

Muuten olenkin tuskaillut kuinka hyvää palveluskuntaa on lähes mahdotonta löytää. Lusakassa minulla oli töissä Nancy, nuori yksinhuoltaja, joka oli hyvin oma-aloitteinen ja teki vieläpä kohtuullisen hyvin vaatteita. Mutta Pemba on maaseutua, ja täällä asuu siis maalaisia.

Ensimmäisen viikon aikana Maria Helena ei edes uskaltanut puhua minulle. Työpaikkahaastattelussa oli mukana kaupunkilaisserkku, joka hoiti puhumisen. Kolme ensimmäistä työpäivää joka aamu käytiin uudelleen läpi se, miten hyllyt pyyhitään. Joka päivä hän sanoi pyyhkineensä, mutta siltä ei näyttänyt. Koska hän ei uskaltanut nostaa tavaroita (kuten keittokirjaa), hän pyyhki niiden ympäriltä.

Myös nukahdan veden iltaisin, jos pidän makuuhuoneen ovea auki (mitä en viikolla tee, edellä mainitusta syystä). Aallot lyövät sadan metrin päässä rantaan aika kovaa.

Tässä muutamia kuvia viikonlopulta, joka oli juhlapainotteinen.

Kepa.fi: Vaaleanpunaisista ja mustista suotimista

Pohdiskelin hetkisen filttereitä Kepan puolella, hieman synkissä tunnelmissa.

Juhannusta Krugerissa

Mene hermot siihen, että yksi lomasuunnitelma toisensa jälkeen kaatui. Päätin että kyllä tämä perkele nyt laitetaan onnistumaan. Sain lopulta perjantai-iltapäivänä varattua pari mökkiä Etelä-Afrikan hienoimman kansallispuiston, Krugerin, ulkopuolelta, ja vein ruotsalaiskundit katsomaan eläimiä.

Tässä on joitain kuvia, lisää löytyy flickristä.

Lisää musaa

Nyt kun kerran musiikkilinjalle lähdettiin, niin tsekatkaapa myös Lura, uusi tuttavuus Lissabonista.

Lissabonissa kasvanut, vanhemmat Cap Verdeltä. Sinne vois ehkä muuttaa...

Elämän musiikkia

Ostinpa pitkästä aikaa hienon levyn. En kauheasti ole välittänyt Angelique Kidjon parista viimeisestä, lattarimusiikki sointuu edelleen mielestäni paremmin lattareilla itsellään kuin Beninin kirkuvalla kuningattarella.

Mutta Djin Djin on hieno. Se on ihan uusi, erikoinen kokoelma musiikkia ympäri maailmaa. Paljon on Afrikkaa mukana, mutta myös muuta. Vierailijakaarti on myös mittava: Alicia Keys, Peter Gabriel, Santana, Amadou & Mariam, ...

Levyn päättää raita, joka saattaa jopa pestä Angeliquen Summertimen. Jollain kauniilla kielellä laulettu Ravelin Bolero kun kaikuu melkein tyhjän kämpän valkoisista seinistä, niin kylmempikin kehityskyynikko pysähtyy hetkeksi.

Calabashin pakattu näyte ei tee kauniille lauluille oikeutta, mutta voi niitä vähän maistella täällä:



Kannattaa kuitenkin ostaa levy itselle. Heti.

P.S. Hyvin täällä sujuu edelleen. Sain työluvan tänään, ja alustavasti olen sopinut rivitalonpätkän vuokraamisesta Pembassa. Sinne parin viikon päästä, vaikka kuvia sitten.

Passikuvassa, osa 2

Häiritsevän viehättävä nainen soittaa Pembasta ja passikuvasaaga saa jatkoa.

"Tarvitsevat passisi täällä maahanmuuttovirastossa."

"Jahas. Eivät sitten aiemmin sanoneet."

"Ja sitten nämä kuvat eivät kelpaa."

"Mitä?"

"Näissä näkyy kaksi korvaa. DIRE:ä varten pitää näkyä vain yksi." DIRE on oleskelulupa. Eri kuin työlupa, joka minulla (kai) jo on.

"Et voi olla tosissasi."

"Kyllä, kyllä", nainen sanoi nauraen. "Virallisessa kuvassa saa näkyä vain yksi korva."

Sitten mentiin taas. Tällä kertaa sain olla siinä paidassa, mikä oli päällä, valokuvaamo oli nähkääs toinen. Kuvaaja rämäytti 2000 wattia silmille, otsalle nousi välittömästi hiki. Pari kertaa käännyin tuolilla, että saatiin korva peittoon.

Polaroid raksahti, sitten sohvalle odottamaan kun setä kuivasi kuvaa hiustenkuivaajalla.

"Muito bonito, muito bonito mesmo", hän kehui itseään. Tai ehkä minua. Päättäkää itse. Itse päätin sittenkin mennä urheilemaan tänään.

Nyt passi ja kuvat lähtevät kuriirilla 2500 kilometrin päähän maan pohjoisosiin. Paremminkin voisi kehitysyhteisyörahoja käyttää.

Kalusta kesä!

Mahtavaa, sisko kävi nappaamassa kesän parhaan kuvan. Tämä ei voi olla vahinko, eihän?


(Kuvaaja: Lissu S)

Kuvia virkistyspäiviltä

Käytiin firman kanssa Ponta D'Ourossa, enkä vielä osannut uppia suoraan PSE:stä kuvia flickriin. Saa antaa vinkkejä. Nyt ne on tuolla Adoben omalla vastaavalla.

Kepa.fi: kauppasopimuksista

Tämä on jo aika säälittävää blogin päivitystä... kirjoitettiin Kipan kanssa melko näpsäkkä artikkeli vapaakaupasta. huoh.

Mutta huomenna saa passikuvakertomus jatkoa. Jos löydän sen kuvan töistä.

Kumppani: Sitä saa mitä tilaa

Kolumnin väsäsin. Kauan sitten, mutta paperimaailmassa toimitusprosessi on hidas. Lue Kumppanista.

Kepa.fi: opiskelijaelämää

Aamun lehtikatsaus Kepassa.

kepa.fi: Viisikko ja palaneen ministeriön arvoitus

Mietin jonkin aikaa, kuinka käsitellä Mosambikin hiljattain palanutta maatalousministeriötä. Päädyin kaunokirjalliseen, ja postasin sen Kepaan. Ollos hyvät.

Lisätään tähän vielä huomio siitä, että kadun miehet olivat välittömästi sitä mieltä, että joku on polttanut ministeriön tahallaan (täytyy myöntää, juolahti se minunkin mieleeni). Pomo oli sitä mieltä, että automaattinen syyllisten etsiminen on sukua sille, että kaikkien kuolemantapausten ajatellaan olevan tavalla tai toisella jonkun syytä: joko "oikeasti" tai noituuden kautta. On niin vaikeaa ajatella, että ikäviä asioita ja onnettomuuksia voi vain tapahtua.

Sambian-matka valokuvin

Janne teki jo hienon kavalkadin matkaltamme Sambiaan. Tässä oma versioni.


Olimme siis katsomassa lehmiä, kokoustamisen ohella.

Tämä herra oli palannut maalle pitkän työuran jälkeen. Se on sambialainen unelma: palata rauhalliselle maaseudulle eläkkeelle. Monet eivät luonnollisesti elä eläkeikään saakka, ja loppujen osaltakin tämä vähän ihmetyttää: miksi kukaan haluaisi ympäristöön, missä ei ole sähköä tai sisälle tulevaa juoksevaa vettä? En ole koskaan oikein kunnolla ymmrtänyt maaseudun viehätystä.

Amerikkalaiset nostavat häntäänsä... tämä oli tarra keinosiemennystynnyrissä. Hmm...

Vastaava kuva oli Jannellakin. Laitan tämän piruillakseni, sillä mielestäni tämä on parempi... :-)
Ylösnousemuksen ravintola ja sekatavarakauppa.


Hyvä ystäväni ja isäntäni Luc on lukevinaan Tinttiä.

Ja laitetaan tämä viimeisen aamun aurinko tännekin, kun valo tässä on niin pähee.

Viileästä illasta

Mariaa nauratti aina, kun ihmiset valittelivat Maputon liikenneruuhkista. Rion kasvatille Mosambikin pääkaupungin kapeat kadut näyttäytyivät rauhallisina kärrypolkuina.

"Ja täällä on niin ihanan turvallista", hän huokaisi kun kävelimme puiden reunustamaa katua takaisin kotiin. Toisin kuin melkein kaikki ulkomaalaiset Mosambikissa, Maria piti uutta kotimaataan rauhan tyyssijana.

Olimme syöneet rauhallisen illallisen läheisessä nshima-ravintolassa. Kylmä yötuuli pyöritteli roskia kadulla.

Yksinäinen vartija murahti "boa noite" -tervehdyksen kun kävelimme ohitse.

"Tulen surulliseksi kun mietin, mitä tällä maalla on edessään", hän sanoi. "Ne liikenneruuhkat, saasteet ja rikollisuus... niin paljon vaaraa joka puolella. Ja sitä kohti täällä halutaan kehittyä."

"Kyllä täällä välillä kuulee tarinoita asuntoryöstöistä ja aseista", sanoin, jottei maailma olisi täysin mustavalkoinen.

"Mutta Brasiliassa ei ole mitään muita tarinoita", hän napautti. "Kaikilla on kauheita kertomuksia. Veitsiä, nyrkkejä, raiskauksia ja verta joka puolella. Täällä kaikki vielä ajattelevat että vaikka vaara onkin olemassa jossain, ei se kuitenkaan kosketa minua itseäni."

Vaikka Mosambikissa on paljon Brasiliaa, niin vielä on pitkä matka megakaupunkien elämään. Tuoko vaurastuminen välttämättä mukanaan turvattomuutta ja vaaraa? Todennäköisesti, sillä tämän päivän järjestelmässä tuloerot syvenevät ja esimerkiksi autojen määrä kasvaa.

Harvoin vaurastuvien kehitysmaiden varoja kai kohdennetaan ensi sijassa kaupunkien kaavojen kehitykseen, työllisyysohjelmiin tai joukkoliikenteeseen. Onko kyse kapitalismista?

"Ei", sanoi Maria. "Viime vuodet meillä ainakin on harrastettu niin sanottua sosialismia, meillä ja muualla Amerikassa. Mutta ongelmat pysyvät. Vika on ihmisessä, ahneudessa ja ahdingossa", hän sanoi ja puhalsi keuhkoistaan valkoista savua viileään iltaan.

Kepa.fi: Takaisin lapsuudenkotiin

Matkakuvaus ja yksi hieno kuva Kepan puolella.

Lusikkaan

Huomenna mennään Lusakaan... reilun viikon työmatkalle. Jännää nähdä, miten vanha kotikaupunki on parissa vuodessa muuttunut. Jos mitenkään.

Passikuvassa

MAPUTO -- Tulin Mosambikiin nippu passikuvia taskussani, mutta ne ovat jo kaikki menneet. Lisäkuvien ottaminen oli hauskempaa kuin kuvittelinkaan.

Kiinalaisperäinen valokuvausliikkeen omistaja (he olivat Sambiassakin muuten usein kiinalaisia) viittoili kiihtyneeseen sävyyn T-paitaani kohden ja puhui portugalia epäselvästi ja liian nopeasti. Tai ehkä se ei edes ollut portugalia.

"Se on suomalainen matkailuohjelma", selitin ja näytin hihan Madventures-tekstiä. Khakipaidan etumuksessa lukee suurin piirtein sama kiinaksi, ja se tuntui häiritsevän kauppiasta.

"Ei passikuvaa varten", hän sanoi rauhallisemmin. "Sinun pitää mennä kotiin ja laittaa puku päälle."

Saman tien minut kuitenkin vietiin yläkertaan studioon t-paidassa. Siellä päälleni iskettiin sininen paita ja musta pikkutakki, aivan liian isoja molemmat. Mosambikilaisessa passikuvassa pitää siis olla siistinä.

Valokuvaaja mietti ensin, että kuva pitäisi ottaa ilman silmälaseja, jotta ei tulisi heijastuksia. Sain kuitenkin lopulta pitää rillit.

Äärimmäisen kärsivällisesti mies asetteli minut tuoliin. Kaulukset kohennettiin, napit laitettiin suoraan. Paita suoristettiin takin liepeiden alle. Silmälaseja kallistettiin vasemmalle. Sitten oikealle.

Tuolia käännettiin, hartioita nostettiin. Päätä käännettiin ja suoristettiin. Katsoin ikivanhaa kameraa jalustalla ja koitin parhaani pidättäytyä nauramasta. En millään voinut uskoa, että lopputulos olisi kaiken sen vaivan arvoista.

"Bellissimo", valokuvaaja sanoi kun hän otti toisen kuvan. Niinpä niin, olen aivan samaa mieltä. Katsokaa vaikka.

Kepa.fi: Koulutuksessa

Lyhkänen dialogi Kepan puolella.

Kepa.fi: Toimetonna

Kepa meni päivittämään blogityökalun, joten kaikki täältä sinne osoittaneet linkit lakkasivat toimimasta. Nyt pitäisivät olla kunnossa, mutta vieläkään ei Kepassa näy kirjoittajan nimeä. Tämä uusin teksti siellä on kuitenkin minun: Kepa.fi: Toimetonna.

Manta kertaa kaksi

Pari pikkuista videota mantoista Tofossa. Nättiä oli...

Onko koolla väliä?

Ei ole iso kaupunki tämä Pemba, ainakin jos ilmasta tutkailleepi...

Kepa.fi: Hartiavoimin hallintoa

Ensimmäisiä oireita hallintovitutuksesta Kepan päiväkirjassa...

kepa.fi: vanhasta uuteen koulukuntaan

Myös Kepan Afrikka-blogissa uusi teksti, se faz favor.

Extranet.kepa.fi: Nyhjää tyhjästä

Kirjoittelin oheisen kolumnin Kepan extranetiin. Siinä on sen verran Pemba-kuvausta, että laitetaan tännekin.

Aikomukseni on selvittää kehityspolitiikkaa Mosambikin maaseudulla. Vaikka kaikki liittyy kaikkeen, käykö kuitenkin niin, että lopputulos on ilmeinen?

Pemban keskustassa pörrää muutama moottoripyörä ja pari nelivetoautoa. Ikkunoista virtaa lämmintä ilmaa. Yllätyksekseni huomaan, että täällä ei haise palaville roskille. Ainakaan nyt. Rantabulevardin valo neljän aikaan on kaunein, jonka olen nähnyt. Siinä on samaan aikaa iltapäivän pehmeä lämpö ja illan punertava rusko.

Apinanleipäpuut, baobabit, reunustavat tietä ja valkopurjeinen kalastaja-alus luovii kohti sateenkaarta. Nuoret tytöt kisailevat rannalla, pikkupoika horjuu polkupyörällä ohitse. Kaunis nainen kietoo perinteisen kapulana-hameen tiukemmalle vyötäisilleen ja puhuu kännykkään kuuluvasti. Juuri tänään Pembassa kaikki tuntuu olevan hyvin.

Olen saapunut tulevaan asemapaikkaani viikon vierialulle, hoitamaan paperisotaa ja asuntoasioita. Pemba on sadantuhannen asukkaan pikkuinen paratiisikylä, Cabo Delgadon provinssin pääkaupunki. Pienelle niemelle ahtautunut kaupunki mahtuu kouralliseen neliökilometrejä, hökkelikylä levittäytyy vähän mantereelle, muttei paljon.'

Uinuvaa turistikaupunkia olisi helppo sanoa maailmankaupan, ellei maailman, periferiaksi. Säilyketölkit pölyttyvät puisten kojujen hyllyillä, laihat miehet pyöräilevät polttopuulastissa kymmeniä kilometrejä torille, halkoja myymään. Kalastajat kantavat päivän saalista olalla ja huutelevat ohikulkijoille tarjouksia...

***

Miten täällä voisi selvittää kaupan ja kehitysrahoituksen globaaleja mekanismeja? Pikkupoikien kanniskelemat sanomalehdet kertovat jostain ihmeellisestä, vieraasta maailmasta. Teknologiasta, budjettituesta, kauppasopimuksista, kehityssuunnitelmista ja ministereiden puheista kaukana Maputossa.

Mutta vaikuttaa kansainvälinen talous täälläkin: kiinalaisten lahjoittamat bussit kuljettavat ihmisiä kaupungilta rannalle, saman maan metsäkoneet kynivät maaperää paljaaksi jalopuista. Satamassa tukkeja odottaa koko ajan pari rahtilaivaa.

Hotelleja nousee rantaviivalle, ja etenkin neitseellisille saarille. Lentokoneessa Lissabonista Maputoon juttelin laiskasti erään portugalilaisnaisen naisen kanssa, joka oli tulossa Pembaan konsultoimaan luksusturismin kehittämishanketta. Turismi on tämän paikan suurin vientituote, ja hanketta rahoittaa EU. Toteuttajina konsortio mosambikilaisia, portugalilaisia ja brasseja.

***

Minun mukanani siirtyy Kepan Mosambikin kehityspoliittisen tiedottajan pesti Maputosta tänne, kauas maan sykkivästä pääkaupungista.

Kun juttelin Maputossa lounaalla tanskalaisen MS-järjestön vapaaehtoisen kanssa, ymmärsin vihdoin sen, minkä tätä siirtoa puuhanneet kollegani olivat tajunneet jo aikaa sitten. MS:n Sanne työskentelee myös Pembassa, ja sanoi pyrkivänsä järjestämään temaattisia keskustelutilaisuuksia, joissa puhuttaisiin ajankohtaisista, sosiaalisista ja poliittisista asioista, kuten naisten asemasta, kehityksestä, lannoitteista, korruptiosta ja sen sellaisesta.

Niinhän Maputossa tehdään, mietin, ja tuollaista minunkin pitäisi Pembassa puuhata. Ja sitten tajusin eron. Siinä kun pääkaupungin vilinässä meidän piskuiset keskustelutilaisuutemme vetävät mukaan satunnaisia aktivisteja, joilla ei ole parempaakaan tekemistä, Pembassa tällainen keskustelutilaisuus on "the" keskustelutilaisuus. Se on se, mihin tullaan näyttäytymään ja kuulostamaan fiksulta.

Jos haluamme, me voimme melko helposti rakentaa kaupungin keskipisteen yhdeksi päiväksi. Se maksaa vain pari koria limsaa, muutaman sämpylän ja jonkin verran valmistelua. Koettakaapa sitä Helsingissä.

***

Mosambikin hallitus ajaa vallan hajottamista provinssitasolle, desentralisaatiota. Sen pitäisi tarkoittaa, että ulkomaisten avunantajien Mosambikin valtion budjettiin lahjoittamat rahatkin tulisivat tihkuen yhä enenevässä määrin myös Pembaan paikallishallinnon käyttöön.

Paikallisen kansalaisyhteiskunnan pitäisi seurata mitä rahoille tapahtuu, ja minun heidän mukanaan. Vaan onko paikallisilla järjestöillä eväitä siihen? Huhun mukaan koko Pemban hallintoapparaatissa on kaksi yliopistotutkinnon saanutta virkamiestä. Entä sitten järjestömaailmassa? Kuinka paljon voivat perinteisiin pienhankkeisiin tottuneet ihmiset ymmärtää kansainvälisten sopimusten ja teknisten indikaattorien maailmasta? Ja miksi heitä pitäisi edes kiinnostaa?

Kaikki on niin kovin alussa. Työsarkaa riittää, mutta onko tehtävä lopulta mahdollinen?

Pelottaa, että päädyn lopulta siihen tulokseen, ettei Mosambikin maaseudulla voi tehdä kehityspoliittista työtä. Pahimmillaan kokeilu menee kiville, ja seuraajani pestataan Maputoon. Mitä jää silloin käteen minulle? Epäonnistunut kenttäkokemus ja huono merkintä CV:ssä?

Tämä jäänee nähtäväksi. Pitää selvittää.

Kuorolaulua

Maputo – Käytiin kollegan kanssa hiostavan painostavana lauantaipäivänä katsomassa, kuinka paikallinen Metsien ystävät -järjestö kampanjoi metsien säilyttämisen puolesta.

Paikalla oli vajaat sata kuuntelijaa, esiintyjinä kauniisti laulava kuorollinen nuoria, kauniita ihmisiä ja varmaankin suosituin nykybändi, Ghorwane. Check it.

Ja Ghorwane

Kepa.fi: Huvit ne on hullullakin

Lissabonista hiukan uusia jorinoita Kepan Afrikka-päiväkirjassa.

Lisboa Oceanario

Jep jep. Nyt ollaan jo Mosambikissa, mutta uutta tekstiä täältä saadaan odottaa vielä hetki. Kuumaa on, ja kahden työpäivän jälkeen työkenttä vaikuttaa vielä mahdolliselta. Nyt kuitenkin vielä pari tekstiä Lissabonista, jotka ovat odottaneet toimitusta ja puhtaaksikirjoitusta.

Tässä yksi nätti video Lissabonin meriakvaariosta.

Kumppani: Joki tekee mutkan

Päiväkirjailijan - tällä erää - ensimmäinen kolumni Kumppani-lehdessä ilmestyi numerossa 4 / 2007.

Siloposkisten kerjäläisten valtakunta

(cross-postaan tämän tänne, vaikka on kepa.fi:ssäkin. Ajattelin, että sopii tännekin ihan hyvin)

Noin 11-vuotias pulska poika keskeyttää lukemiseni, joka on muutenkin katkonaista: Mia Couton proosa on sen verran hankalaa, että väsyneillä – uuvutetuilla – aivoilla en pysy herkeämättä mukana.

"Herra hyvä, antakaa vähän rahaa, jotta voin ostaa ruokaa", poika anoo, posket rasvaa kiiltäen.

"Ei kiitos", vastaan – epäloogisesti, mutta muutakaan ei mieleen nyt tullut.

Poika kävelee eteenpäin, vilkaisee takanani istuvaa kaunista brasilialaisnaista, mutta pysyy vaiti. Hetken päästä hän palaa ja viittoilee terassia siivoavalle tarjoilijalle, kuin sanoakseen, ettei teidä minne mennä. Tarjoilija viittoo: eteen ja vasemmalle. Poika nyökkää ja etsiytyy syvemmälle puistoravintolan uumeniin.

Hetken päästä kaksi nuorta naista astelee sisään, toisella vauva sylissään. Molemmat tummia, solakoita ja tavallaan lumoavia. Värikkäät huivit, korkokengät, pitkät hameet. Romaneja, ilmeisesti. Nuorempi nainen räpyttelee silmiään nopeasti.

"Please, sir..." hän aloittaa englanniksi, mutta lopettaa saman tien kun näkee pahoittelevan katseeni.

Nainen aloittaa lauseen myös brasilialaiselle, muttei pääse sen pidemmälle. Seuraavat poikaa.

Kymmenen sekuntia myöhemmin valtava, käheä-ääninen vanhempi mies saattaa värikkään seurueen kylmään yöhön, ilman jäähyväisiä.

Parin minuutin päästä saapuu poliisi. Nuorten poliisimiesten kanssa sisään tulee verrattain samanikäinen mies. Kaverit jutustelevat kevyesti. Ehkä he tulivatkin vain illalliselle?

"Ai tuli vai? Ihan äsken?" ihmettelee siviili poliiseille. "En nähnytkään..."

Tai ehkeivät sittenkään.

Kaikki tervehtivät yksin istuvaa brasilialaisnaista. Ehkä minunkin pitäisi.

Kepa.fi: esittely

Kirjoittelin tuonne "toiseen" blogiin esittelytekstin. Se löytyypi täältä.

Turisti yllättyy ravintolassa

LISSABON. "Jahas, ehkä mä olenkin väärässä paikassa. Ulkopuolella mielestäni kyllä luki Cella, mutta täällä sisällä näyttäisi siltä, että paikan nimi onkin Olvi."

Tältä mahtoi näyttää tekstiviestini lissabonilaiselle tutuntutulle. Saattoi hymyilyttää, kun turisti luuli maan suosituinta kahvimerkkiä kuppilan nimeksi.

Eivätkä pienet kömmähdykset ravintolamaailmassa – kolmen päivän ajalta – tähän lopu.

"Fresca o natural?" kysyi tarjoilija, niin kuin aina, kun tilasin vettä. Vastasin "natural", ja niin kuin aina, sain pullon taskulämmintä eviania. Tänään lounaalla ajattelin, että voisi olla vissyn paikka, ja sanoin rohkeasti "fresca". Koin benelux-tapaisen valaistumisen, kun nuori nainen kantoi pöytään pullon tavallista vettä – mutta kylmää.

Fresca tarkoittaa tietysti raikasta, ja tyhmää olikin yhdistää se kuplimiseen. Mutta kysymys kuuluukin: pidetäänkö täällä niin paljon lämpimästä vedestä, että sitä pitää tarjoilijan kysyä erikseen? Ilmeisesti.

Alkupala-ansan opin varsin nopeasti. Listoilla toki on pitkät luettelot mitä paremman kuuloisia alkupaloja, ihan kohtuuhinnoissa, mutta näiden lisäksi tarjoilijat kantavat pöytiin kaikenmoista pientä naposteltavaa; leipää, juustoja, samosa-pasteijoita, salamia, jne.

"Tämäpä kivaa", ajattelin ja mutustelin sämpylää samalla kun luin artikkelia Portugalin Reilusta kaupasta. Enpä olekaan koskaan maksanut kuivasta leivänkäntystä viittä euroa – etenkään paikassa, jossa (menikö tää nyt oikein, Otto ja Jouni?) pihvi maksaa kahdeksan.

Tapana on siis jättää koskematta, jos ei halua että ne päätyvät laskuun. Eikö tuo ole vähän sama, kuin että tarjoilija kantaisi pöytään mitä vain, ja pistäisi laskuun sen, mitä ihmiset lopulta kelpuuttavat? Pari konjakkipaukkua, jäätelöitä, piirakoita, silakoita, ...? Todennäköisesti samat samosat kiertävät pöydästä toiseen koko päivän.

Viimeinen – ja mukavin – yllätys kävi samaisen tutuntutun kanssa vietetyn illan aikana. Lähdimme hänen kantakuppilastaan kohti kantaravintolaa, ja tajusin, että minulla oli vain pari viiskymppistä.

"Nuo eivät ole täällä kovin hyviä rahoja", tuttava opasti.

Eivätpä tietenkään. Mutta pelastus koitti, kun lasku saapui. Juomani kolme olutta maksoivat yhteensä kaikkinaiset kolme euroa ja sentit päälle. Taskunpohjallisella baanalle, siis.

Kaikki hyvin Lusomaassa

LISSABON. Vähän vaan pää solmussa, eka koulupäivä takana. Opettajat on oikein mukavia ja viehättäviä lissabonittaria, puhuvat vaan niin saatanan nopeasti, että meinaa pää hajota.

Kävin jättiakvaariossa. Kuvia ja videoita myöhemmin, sillä purkupiuha on tainnut lipsahtaa rahtiin. Tai jäänyt Helsinkiin sohvan alle. Tuolla on myös amerikkalaispariskunta ja yksi hollantilainen tyttö. Lohduttavaa on se, että mä puhun parhaiten meistä portua.

Pitää joku päivä kirjoittaa jotain oikeaa, nyt vain tällainen lyhyt terveinen.

No voi ny

Porvarihallitus, ja loskaa maassa.

Oikein hyvä aika lähteä. Onneksi Paavo sentään pääsi.

Kaikki vastaavat puhelimeen

Lähtemisessä on sama hauska ja väsyttävä puoli kuin ulkomailta palatessa, tai Suomen-visiiteillä: puhelin soi ja ihmiset järjestävät aikataulujaan ja jaksamistaan sen mukaan, että allekirjoittanutta voi tavata.

Onneksi tällä kertaa lähteminen on paljon rauhallisempaa. Kun lähdin melkein viisi vuotta sitten Sambiaan, yritin tässä vaiheessa vielä tehdä duunia ja perehtyä seuraavaan, ja juosta autokoulun läpi. Nyt täytyy samaan aikaan vain pakata ja siivota. Ja nähdä kavereita.

Keittiö on puunattu ja rahti lähtee viikon päästä. 100 kg, johon kuuluu vaatteiden ja kirjojen lisäksi DJ-kamat, vajaat 500 levyä ja sukellussetti. Vapaa-aikaan ainakin on varustauduttu hyvin.

Jahas, nyt loppui sanottava. Tämä blogi on toistaiseksi tsiljoona kertaa tylsempi kuin edellinen. Siihen ei voi linkittää, sillä sitä ei enää ole. Pitänee soittaa músicolle, jos se vaikka lähtisi yhdelle.

Takaisin töihin

Taas mennään.

Melkein kaksi vuotta takana Suomielämää kolmen vuoden Sambian-kommennuksen jälkeen, ja kaikenmoista on tapahtunut. Opiskelin ja valmistuin, sain töitä tiedottajana ja opettelin tiedottamaan. Kirjoitin käsikirjoituksen edellisen reissun merkintöjen pohjalta.

Ja sain töitä Mosambikin-toimiston tiedottajana. Parin viikon päästä lähden Lissaboniin hiomaan ja palauttelemaan muistiin portugalia, sitten Maputoon. Varsinainen määränpää, Pohjois-Mosambikin Pemba, tulee eteen kesäkuun lopussa.

Nyt siis pakkausta, ennenaikaista koti-ikävää, työttömänä loikoilua, siivoamista ja jäähyväisiä. Monia jäähyväisiä. Kämppä on ollut täynnä laatikoita jo pari kuukautta.

Kirjoittelen matkan varrelta myös muille foorumeille (ainakin työnantajan Afrikka-blogiin ja Kumppani-lehteen), mutta ajattelin että tämä tukikohta on perusteltu sikäli, että voin linkittää tänne kaiken vähänkään kiinnostavan muualla julkaistun. Suurempi määrä foorumeita tarkoittaa myös sitä, että jokainen ei päivity joka päivä, tai edes joka viikko - mutta koitan muistaa täällä kertoa jos muualla on jotain.

Linkitän tänne myös videoita, sitten kun niitä taas on. Edellisen keikan pätkiä voi käydä yytsimässä youtubessa.