Turisti yllättyy ravintolassa

LISSABON. "Jahas, ehkä mä olenkin väärässä paikassa. Ulkopuolella mielestäni kyllä luki Cella, mutta täällä sisällä näyttäisi siltä, että paikan nimi onkin Olvi."

Tältä mahtoi näyttää tekstiviestini lissabonilaiselle tutuntutulle. Saattoi hymyilyttää, kun turisti luuli maan suosituinta kahvimerkkiä kuppilan nimeksi.

Eivätkä pienet kömmähdykset ravintolamaailmassa – kolmen päivän ajalta – tähän lopu.

"Fresca o natural?" kysyi tarjoilija, niin kuin aina, kun tilasin vettä. Vastasin "natural", ja niin kuin aina, sain pullon taskulämmintä eviania. Tänään lounaalla ajattelin, että voisi olla vissyn paikka, ja sanoin rohkeasti "fresca". Koin benelux-tapaisen valaistumisen, kun nuori nainen kantoi pöytään pullon tavallista vettä – mutta kylmää.

Fresca tarkoittaa tietysti raikasta, ja tyhmää olikin yhdistää se kuplimiseen. Mutta kysymys kuuluukin: pidetäänkö täällä niin paljon lämpimästä vedestä, että sitä pitää tarjoilijan kysyä erikseen? Ilmeisesti.

Alkupala-ansan opin varsin nopeasti. Listoilla toki on pitkät luettelot mitä paremman kuuloisia alkupaloja, ihan kohtuuhinnoissa, mutta näiden lisäksi tarjoilijat kantavat pöytiin kaikenmoista pientä naposteltavaa; leipää, juustoja, samosa-pasteijoita, salamia, jne.

"Tämäpä kivaa", ajattelin ja mutustelin sämpylää samalla kun luin artikkelia Portugalin Reilusta kaupasta. Enpä olekaan koskaan maksanut kuivasta leivänkäntystä viittä euroa – etenkään paikassa, jossa (menikö tää nyt oikein, Otto ja Jouni?) pihvi maksaa kahdeksan.

Tapana on siis jättää koskematta, jos ei halua että ne päätyvät laskuun. Eikö tuo ole vähän sama, kuin että tarjoilija kantaisi pöytään mitä vain, ja pistäisi laskuun sen, mitä ihmiset lopulta kelpuuttavat? Pari konjakkipaukkua, jäätelöitä, piirakoita, silakoita, ...? Todennäköisesti samat samosat kiertävät pöydästä toiseen koko päivän.

Viimeinen – ja mukavin – yllätys kävi samaisen tutuntutun kanssa vietetyn illan aikana. Lähdimme hänen kantakuppilastaan kohti kantaravintolaa, ja tajusin, että minulla oli vain pari viiskymppistä.

"Nuo eivät ole täällä kovin hyviä rahoja", tuttava opasti.

Eivätpä tietenkään. Mutta pelastus koitti, kun lasku saapui. Juomani kolme olutta maksoivat yhteensä kaikkinaiset kolme euroa ja sentit päälle. Taskunpohjallisella baanalle, siis.