(cross-postaan tämän tänne, vaikka on kepa.fi:ssäkin. Ajattelin, että sopii tännekin ihan hyvin)
Noin 11-vuotias pulska poika keskeyttää lukemiseni, joka on muutenkin katkonaista: Mia Couton proosa on sen verran hankalaa, että väsyneillä – uuvutetuilla – aivoilla en pysy herkeämättä mukana.
"Herra hyvä, antakaa vähän rahaa, jotta voin ostaa ruokaa", poika anoo, posket rasvaa kiiltäen.
"Ei kiitos", vastaan – epäloogisesti, mutta muutakaan ei mieleen nyt tullut.
Poika kävelee eteenpäin, vilkaisee takanani istuvaa kaunista brasilialaisnaista, mutta pysyy vaiti. Hetken päästä hän palaa ja viittoilee terassia siivoavalle tarjoilijalle, kuin sanoakseen, ettei teidä minne mennä. Tarjoilija viittoo: eteen ja vasemmalle. Poika nyökkää ja etsiytyy syvemmälle puistoravintolan uumeniin.
Hetken päästä kaksi nuorta naista astelee sisään, toisella vauva sylissään. Molemmat tummia, solakoita ja tavallaan lumoavia. Värikkäät huivit, korkokengät, pitkät hameet. Romaneja, ilmeisesti. Nuorempi nainen räpyttelee silmiään nopeasti.
"Please, sir..." hän aloittaa englanniksi, mutta lopettaa saman tien kun näkee pahoittelevan katseeni.
Nainen aloittaa lauseen myös brasilialaiselle, muttei pääse sen pidemmälle. Seuraavat poikaa.
Kymmenen sekuntia myöhemmin valtava, käheä-ääninen vanhempi mies saattaa värikkään seurueen kylmään yöhön, ilman jäähyväisiä.
Parin minuutin päästä saapuu poliisi. Nuorten poliisimiesten kanssa sisään tulee verrattain samanikäinen mies. Kaverit jutustelevat kevyesti. Ehkä he tulivatkin vain illalliselle?
"Ai tuli vai? Ihan äsken?" ihmettelee siviili poliiseille. "En nähnytkään..."
Tai ehkeivät sittenkään.
Kaikki tervehtivät yksin istuvaa brasilialaisnaista. Ehkä minunkin pitäisi.
