Zournalismia x 4

Päivää.

Tuli kirjoitettua taas pari juttua Kepan medioihin. Tällä kertaa aika kauppapainotteista. Aika kauan sitten nää ekat. Eli: yhteisartikkeli Kipan kanssa Sambian lehmistä, kolumni kaupasta ja avusta sekä nettijuttu siitä, kuinka Afrikan järjestöt vastustavat vapaakauppaa Euroopan kanssa.

Ja vielä osallistuin tällaiseen kollaasijuttuun, jossa haastateltiin opettajia ympäri maailman. Kumppani kannattaa kyllä lukee paperilta, jos siihen on mahdollisuus. Kuvat on usein kivoja ja Suvi tekee muutenkin hyvää jälkeä.

Kolme dialogia

Soitin Lissabonista vielä kerran ystävälleni El Poetalle. Matka takaisin kohti mustaa mannerta alkaisi seuraavana päivänä, melkein kahden vuoden tauon jälkeen. Runoilija voisi lausua minulle jotain surullisia säkeitä.

Puhelu oli tavallista pidempi.

"No, millä fiiliksillä", hän kysyi jutustelun lomaan.
"Emmä tiiä", sanoin. "Oli toisaalta aika surullista lähteä tuolta koululta. Toinen opettajista meinasi itkua vääntää."
"Kui?"
"Oltiin kuitenkin joka päivä kahdestaan aika paljon. Oikein mainio tyyppi – liberaali, kirjallisuuden harrastaja, Afrikan-tuntija. Sydän paikallaan, ja kaikki muutkin ruumiinosat. Kai mä vähän ihastuin siihen, tavalaan."
"Tota elämäntapaa mun on aika hankala... tai siis ymmärrän ja hyväksyn, mutta sen hyvät ja huonot puolet..."
"Niinpä", sanoin. Kurkkua taas vähän kuristi.

***

Pieni kuvaruutu välkkyy. Niin kuin lähes aina, toivon ettei lentokoneen äänen- ja kuvantoisto kerro mitään siitä, kuinka hyvin koneen muita laitteita huolletaan ja uusitaan. On jo myöhäinen yö, ainakin minun kelloni mukaan. Ulkona aurinko polttaa pilviin reikiä, mutta kaikki pikkuikkunat ovat kiinni ja on pimeää. South Africanin henkilökunta toivoo, että päivälennolla nukutaan.

Otan kuulokkeet pois korvilta, kun iso, neljissäkymmenissä oleva purseri kävelee hitaasti kohti penkkiäni.

Hän pysähtyy, hymyilee.

Ilmassa haisee partavesi, suussa kimaltelevat kaksi kultaista etuhammasta.

"Hei", hän sanoo hunajaisen makealla äänellä.

"Hei", vastaan. Miehen hymy on kiusallisen mairea, mutta puhun silti ystävällisesti, sillä janoan lisää punaviiniä.

"Mitä vaimosi sanoo siitä, että matkustat täällä meren päällä yksin?" hän kysyy ja nojaa ison, ihraisen vatsansa lähemmäs. Vai sen, mikä vatsan alle on kadonnut jo vuosia sitten?

Niinpä tietysti. Korjaan asentoa, nojaan taaksepäin.

"Vaimoni? Ei hän valita. Odottaa Maputossa", valehtelen.

"Minä en voi koskaan olla naimisissa", hän sanoo hymyn lävitse. Näyttää siltä, että irstas hymy on tullut jäädäkseen näille kasvoille. "Minä en pidä naisista."

"Jahas. Minä pidän", vastaan.

"Hmm", hän hyrisee, koskettaa olkapäätäni ja jatkaa matkaa.

Pärjään ilmankin viiniä.

***

Herään Managuassa, Nicaraguassa, ja laitan puhelimen päälle. Se piippaa välittömästi, saapuu Suomesta joskus yön aikana lähetetty tekstiviesti.

"Olemme valmiit ottamaan kirjasi jo kevään ohjelmistoon. Lähetän sulle myös sähköpostia. Tämä on tarjous sopimuksesta ja yhteyspyyntö."

Jee.