Mariaa nauratti aina, kun ihmiset valittelivat Maputon liikenneruuhkista. Rion kasvatille Mosambikin pääkaupungin kapeat kadut näyttäytyivät rauhallisina kärrypolkuina.
"Ja täällä on niin ihanan turvallista", hän huokaisi kun kävelimme puiden reunustamaa katua takaisin kotiin. Toisin kuin melkein kaikki ulkomaalaiset Mosambikissa, Maria piti uutta kotimaataan rauhan tyyssijana.
Olimme syöneet rauhallisen illallisen läheisessä nshima-ravintolassa. Kylmä yötuuli pyöritteli roskia kadulla.
Yksinäinen vartija murahti "boa noite" -tervehdyksen kun kävelimme ohitse.
"Tulen surulliseksi kun mietin, mitä tällä maalla on edessään", hän sanoi. "Ne liikenneruuhkat, saasteet ja rikollisuus... niin paljon vaaraa joka puolella. Ja sitä kohti täällä halutaan kehittyä."
"Kyllä täällä välillä kuulee tarinoita asuntoryöstöistä ja aseista", sanoin, jottei maailma olisi täysin mustavalkoinen.
"Mutta Brasiliassa ei ole mitään muita tarinoita", hän napautti. "Kaikilla on kauheita kertomuksia. Veitsiä, nyrkkejä, raiskauksia ja verta joka puolella. Täällä kaikki vielä ajattelevat että vaikka vaara onkin olemassa jossain, ei se kuitenkaan kosketa minua itseäni."
Vaikka Mosambikissa on paljon Brasiliaa, niin vielä on pitkä matka megakaupunkien elämään. Tuoko vaurastuminen välttämättä mukanaan turvattomuutta ja vaaraa? Todennäköisesti, sillä tämän päivän järjestelmässä tuloerot syvenevät ja esimerkiksi autojen määrä kasvaa.
Harvoin vaurastuvien kehitysmaiden varoja kai kohdennetaan ensi sijassa kaupunkien kaavojen kehitykseen, työllisyysohjelmiin tai joukkoliikenteeseen. Onko kyse kapitalismista?
"Ei", sanoi Maria. "Viime vuodet meillä ainakin on harrastettu niin sanottua sosialismia, meillä ja muualla Amerikassa. Mutta ongelmat pysyvät. Vika on ihmisessä, ahneudessa ja ahdingossa", hän sanoi ja puhalsi keuhkoistaan valkoista savua viileään iltaan.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment