Kreivi istui sohvalle ja suki partaansa. Hän oli näyttävä mies: reilusti yli kahden metrin ja langanlaiha.
”Mitä puuhaat?” hän aloitti.
”En ihmeitä. Tulin töistä, menen kohta pariksi tunniksi salille, sitten ehkä Campismoon oluelle.” Leirintäalueen turistibaari oli piskuisen kaupungin ainoa. Baari, siis.
”Onko sinulla Davidin numeroa?” Kreivi sanoi. ”Aga Khanin Davidin. Ja jos on, voimmeko soittaa hänelle?” hän jatkoi, ja naurahti. ”Unohdin puhelimen tukikohtaan.”
”Sori Kreivi, ei ole tässä”, sanoin. Hän siristi silmiään kuullessaan lempinimen. Kreivi inhosi nimeään virallisesti, mutta oikeasti se vähän hiveli häntä. Hän oli itse asiassa saksalainen herttua, mutta Kreivi kuulosti monien mielestä paremmalta. Mosambikiin hän oli ajautunut vuosikymmen sitten, suojelemaan jalopuita suvun rahoilla.
”Mutta yleensä perjantaisin Aga Khanin tytöt käyvät salilla kanssa. Voin kysyä niiltä, ikävä kyllä mulla ei ole niidenkään numeroita”, vastasin.
”Ahaa, Aga Jhanin tytöt käyvät salilla”, Kreivi nauroi. ”Siksi siis sinäkin.” Kreivi puhui niin virheetöntä englantia, että useimmat luulivat häntä britiksi.
”Luet minua kuin avointa kirjaa.”
”Muttet vielä ole saanut numeroita? No, onhan sinulla aikaa.”
”Niinpä.”
”Kuinka vanha olet?”
”31.”
”Hanki ne numerot. On parempi, että hankit ne numerot pian”, Kreivi sanoi ja naurahti. ”Vaikka mitä sinä minua kuuntelemaan. Minä olen neljäkymmentäkaksi, eikä minulla ole yhtään numeroa.”
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment