”Minä pyysin kanssa sellaisen testin kerran”, naapuri sanoi. Silmät punoittivat jo, tämä oli se hetki kun alettiin puhua totuutta, hetkeksi.
Kun menin hakemaan sitä, istuin klinikan vastapäiselle jalkakäytävälle. Poltin puoli askia tupakkaa, kädet täristen. Päätin, että on se perkele haettava. Eihän sitä sitten ole pakko lukea. Täällä testitulokset saa kirjekuoressa, voi mennä vaikka kotiin lukemaan.
Menin sisään, sanoin nimeni.
”Ai te olette herra Dias”, hoitaja sanoi, ikään kuin olisi odottanut minua. Tiesin olevani kusessa.
Otin kuoren ja menin ulos. Laitoin kirjeen asfaltille, istuin samaan paikkaan. Riisuin kenkäni ja poltin loput tupakat.
Katselin kirjettä. Vittujen vittu.
Taittelin sen, laitoin oikeaan kenkään, ja kengät jalkaan. Ja lähdin vanhan tyttöystävän kanssa baariin.
Dokattiin ja puhuttiin paskaa. Jossain vaiheessa puhe kääntyi tautiin. Hänkin oli tehnyt testin, se oli ollut negatiivinen.
”Hyvä sinulle”, sanoin. Mutten sanonut omasta testistäni mitään. Perkele että olinkin mennyt tekemään sen.
Kotona, jo aikamoisessa humalassa, otin vielä viskin ja mietin. Onhan niitä antiretroviraaleja, ei se enää ole kuolemantuomio. Päätin avata kuoren. Koitin katsoa sitä ensin valoa vasten, mutten nähnyt mitään. Se oli jo kulmasta revennyt ja nuhjuinen. Revin sen auki, ja luin. Vittu, negatiivinen.
Laitoin paperin pöydälle, viskilasin sen päälle, ja menin nukkumaan.
Aamulla sisko, jonka luona olin kylässä, kysyi mikä se paperi oli.
”Etkö tiedä mikä paperi se on?” kysyin.
”Tietysti tiedän.”
”No, se se on.”
”On sulla rohkeutta. Tulet kaupunkiin – yksin. Ja menet tekemään sen testin – yksin”, sisko päivitteli. ”On sinulla rohkeutta.”
